Seuraavat tekstit olen kirjoittanut Facebookin Kotisynnytys-ryhmään.

27.10.2013

Ajattelin kertoa teille tunnoistani, ne kun tuntuvat välillä niin raskailta.

Esikoiseni syntymä viisi ja puoli vuotta sitten meni sairaalan näkökulmasta hyvin, mutta minulle jäi kokemuksesta ahdistus, joka on noussut erityisen voimakkaasti toista lasta odottaessani. Olenkin aktivoitunut edellisen synnytykseni käsittelyssä ja hyödyntänyt regressioterapiaa, psykoterapiaa (jossa tosin en tunnu voivan puhua asiasta kunnolla, se on niin kipeä) sekä psykologista vyöhyketerapiaa. Psykoterapia ja psykologinen vyöhyketerapia jatkuvat ja regressioterapeuttikin sanoi olevansa käytettävissä edelleen, jos minusta siltä tuntuu.
Olen lukenut aiheesta, maalannut itsekseni, itkenyt, puhunut ystävän kanssa, valokuvannut. Ikävä kyllä kumppanini, joka asuu Ruotsissa, ei pysty välimatkan vuoksi tukemaan minua kosketuksella ja olemalla läsnä, mitä eniten kaipaisin. Hän ei myöskään miltei varmuudella ole tulossa lapsen synnytykseen mukaan.

Voimakkaimpia tunteita edellisestä synnytyksestä ovat mm. yksinäisyys, nöyryytys, henkinen kylmyys minua kohtaan, kuten välinpitämättömyys ja poissaolo (osastolla oli kiire), ja että minulle tehdään pitkävaikutteisiakin toimenpiteitä ilman lääketieteellistä perustaa, etukäteen keskustelua ja suostumustani.
Tuntuu, ettei näistä vain pääse yli... Ahdistun suunnattomasti monista kauniistakin viesteistä ja kuvista täällä ryhmässä, synnytystä käsittelevissä kirjoissa, lehtiartikkeleissa ym. Myös kuvat ja tekstit, joissa käsitellään ylipäänsä vaikkapa nöyryytystä jossain muodossa, saavat mut helposti itkemään. Ja vaikka itken, tuntuu ettei tunne koskaan lievene. Lisäksi olen näissä tilanteissa usein yksin, aivan kuten suurimman osan esikoiseni synnytyksestäkin, mikä ei helpota tilannetta. Itken siis sen aikaa kun itken, mutta mitään helpotusta en varsinaisesti sillä tunne saavani ainakaan yksin ollessani.

Tiedän, että toinen synnytys voi olla voimaannuttava ja hoitaa ensimmäisestä jääneet haavat. Mieleen hiipii silti pelko, josko nämä tunteet voivat olla niin suuria ja vaikeita, etten pääse niistä ainakaan kokonaan yli ennen kuin toinen synnytys alkaa, ja että tunteet vaikuttavat sitten siihenkin.

Ensisijainen suunnitelma on synnyttää kotona. Luotan, että kaikki menisi tuolloin hyvin, suorastaan ihanasti. Turussa toimii valitettavasti kuitenkin vain kotilo, jonka pääseminen synnytykseeni riippuu hänen työvuoroistaan. Pelkään valtavasti, että kotilo ei pääse paikalle ja että sairaalasta tulee pakkopulla.

Mua ei pelota itse synnytys, vaan minulle tuntemattomien ihmisten armoille jääminen ja toisaalta yksin jääminen.

En haluaisi enää sairaalaan, koska se ei ole minun kotini, oma turvallinen paikkani tai ylipäänsä rentouttava ympäristö.
Saamani ehdotus omasta peitosta, tyynystä tms sairaalahuoneessa on laiha lohtu. Ei se silti ole minun kotini eikä sellaiseksi muutu. Ehdotukset omien tavaroiden mukaan ottamisesta tuntuvat samalta kuin jos menisi omat tavarat mukanaan areenalle leijonien syötäväksi.

Koen, että synnytysosasto on kätilöiden ja lääkäreiden valtakunta, enkä voi päättää etukäteen, kenet siellä kohtaan. Joka tapauksessa hän on mulle vieras henkilö (ellei kotilo työvuorossaan satu juuri mulle). Tuntematon ihminen läsnä niin äärimmäisen intiimissä tilanteessa ei tunnu oikealta vaan pikemminkin pahalta. Lisäksi olen kuullut valitettavan monelta kätilöistä, jotka eivät kunnioita synnytystoivelistaa tai edes vanhempien toivetta vaihtaa kätilö. Ja jos edes doula joutuu väittelemään sellaisista asioista sairaalassa, voi se häiritä minun omaa rauhaani ja synnytykseen keskittymistäni. Olen vereslihalla ja mulla on nollatoleranssi. (!!!)

Tarkoitus on tosiaan ottaa synnytykseen mukaan doula. Hoivaamisen lisäksi hän pitäisi puoliani sairaalassa, jos sinne joudun. Mulla on kuitenkin se sama kammotus sairaalaa kohtaan, josta äsken puhuin. Pelkään, etten voi upota omaan rauhaani ja synnytysregressioon jo pelkästään senkin vuoksi, että ympäristö tuntuu ahdistavalta ja nostaa vanhat kokemukset pintaan. Ja entä jos kätilö alkaa päsmäröimään vähääkään, vaikka sitten hyvää tarkoittaisikin...

Sekin tuntuu niin väärältä, etten sairaalaan mahdollisesti mennessäni voi tietää, kuka siellä on mua vastassa, ja että hoitava kätilö voisi vaihtua. (Ei, mulla ei ole mitään sitä vastaan että kätilöilläkin on oikeus vapaa-aikaan, mutta se ei ole se pointti.) Synnytys on niin äärimmäisen intiimi ja herkkä tapahtuma, että tuollaisetkin seikat tuntuvat loukkaavan mua.

Tämän vereslihan vuoksi kieltäydyn nyt myös äitiysneuvolassa sisätutkimuksista ja sisäkautta tehtävästä ultraäänitutkimuksesta - tuntuu, että tuolloin mun intiimille alueelleni astuu joku, jota en sinne halua, vaikka hän olisi ihan mukavakin. Tämä ei tuota ongelmia neuvolassa, mutta sairaalasynnytyksessä voisin tilanteen vuoksi joutua joustamaan vastoin omaa tahtoani. Tuntuu, että ainoat mun alapäähäni ylipäänsä sallitut ihmiset ovat miesystäväni ja ihanaksi kehuttu kotikätilö, johon voin tutustua etukäteen kaikessa rauhassa. Enkä tarkoita tällä siis vain sisätutkimuksia vaan jo näkemistä.
Kun jouduin käymään esikoisen syntymän jälkeen jälkitarkastuksessa ja pari vuotta sitten gynekologilla kystan vuoksi, olen myös itkenyt vuolaasti. Niin pahalta se on tuntunut, vaikka gynekologit ovat olleet mukavia ja kunnioittavia. Nämä sinänsä positiiviset kokemukset alapäähäni kajoajista eivät ole osaltaan pystyneet korjaamaan sitä, joka on sisälläni mennyt rikki.

Neuvolassa mulle ehdotettiin pelkopolille menemistä, mutta eihän sielläkään voida muuttaa näitä tiettyjä perusseikkoja: sairaalaympäristöä, sitä ettei kätilöään voi etukäteen valita, että kätilö voi vaihtua jne. Edellisestä synnytyksestä puhuin kahdeksan kuukautta myöhemmin kätilön kanssa puhelimessa, mutta siitä ei ollut apua, hän oli jo unohtanut mut jne.

Tiedostan, että kätilöä voi halutessaan vaihtaa, mutta jos sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan, silloinhan on jo vahinko sattunut; jotain on mennyt vikaan, kätilö on pettänyt luottamuksen. Ajatus ei siis ole vain lohdullinen.

Huomenna alkaa 26. raskausviikko ja toivon, että ratkaisuja ja helpotusta vielä löytyy. Mulla on suuret odotukset ainakin kotilon ja doulan kanssa keskustelusta. Välillä myös tulee ihan positiivisia hetkiä. Mulla on silti hätä ja jos jollakulla olisi jotain mua mahdollisesti tukevia ajatuksia, mielellään niistä kuulisin.


28.10.2013, saatuani ihania ja ymmärtäviä vastauksia:

Lämmin kiitos, että te vastanneet olette antaneet tunteilleni tilaa. Tuntuu, että tämän(kin) yhteiskunnan suurin tragedia oikeastaan on, ettei herkkyydelle ja tunteille anneta tai syystä tai toisesta voida antaa riittävästi tilaa, ja siksi mua vähän pelotti kirjoittaa jopa tänne. Mut ihania vastauksia, kerta kaikkiaan!

Jokin korkeampi voima varmaan lukee tätä ryhmää, koska sain viestin kirjoittamisen jälkeen eilen illalla itselleni aivan ihanan doulan, joka on valmis myös avustamattomaan kotisynnytykseen, jos kotilo ei pääse paikalle. Doula-asia oli siis ollut tähän asti aivan avoinna. Lisäksi hänellä on auto, jos pitäisikin lähteä alle kilometrin päähän sairaalaan. Tuli huomattavasti kevyempi olo!!
Vielä puuttuu varadoula. Sain tänään tietää, että Turun ensi- ja turvakodin doulatoiminta ei välitä doulia kotisynnytyksiin. No, etsintä jatkuu.

XX, voi olla, että kotilon järjestäminen minun synnytykseeni sairaalassa voisi olla pois joltakulta toiselta synnyttäjältä, tai sitten hänellä voisi olla jotain kolme äitiä samaan aikaan hoidettavana. Sitä en halua, mutta toki toivon tuon järjestyvän ilman noita ikäviä seuraamuksia ja aion ottaa sen puheeksi.

Sype-polillekin mun kai on nyt varmuuden vuoksi mentävä (ehkä sen kymmenen prosentin sairaalasynnytyksen todennäköisyyden vuoksi), mutta ärsyttää, koska enhän mä mistään synnytyspelosta kärsi. Mun pelkoni liittyvät johonkin aivan muuhun! Ja samaa mietin kanssasi, että miksei jokaista synnyttäjää voitaisi automaattisesti kohdella kuin kukkaa kämmenellä; miksi pitää olla tuo vähän nöyryyttävältäkin tuntuva sype-merkintä kortissa sitä varten.
Mutta joo, enköhän niele nämä tunteet ja mainitse sypestä parin viikon päästä neuvolassa. Ja aina hyvä, jos (sype-polilla) olisi yksi ymmärtävä ja itkuani kuunteleva ihminen lisää. Vähän se kyllä myös pelottaa, koska oon kuullut että ei sieltäkään aina heru aitoa ymmärrystä ja myötätuntoa, vaan lähinnä jotain teknistä lätinää. Mutta kokeillaan. Kiitos.

XX, synnytyskertomuksessani ei ole juuri mitään kummoista, mutta sen lukeminen saati oman kirjoittaminen kuulostaa jo ajatuksenakin valtavan ahdistavalta ja siksikin tehokkaalta. Idea on siis hyvä, kiitos, toivon että saan tuon tehtyä.

 

XX, Hyviä ja kannustavia ajatuksia sinulla! Jooga on entuudestaan tuttua, mutta yksinhuoltajana mulla ei ole mahdollista iltaharrastuksiin ja hinnatkin ovat taloudelliselle tilanteelleni mahdottomat. Muiden ajatustesi, varsinaisten voimalauseiden, hyödyntäminen ei sen sijaan katso aikaa tai kelloa. KIITOS niistä! Huoneentaulukamaa.

XX, pistän tuon tapamisen korvan taakse, ainakin kirjoitan sulle lähipäivinä viestin! Kurkistele muut-kansioon.

XX, regressioterapiassa itse asiassa tehtiin tuollainen harjoitus - että miten synnytys voisi parhaimmillaan mennä. Kertoilin sitten terapeutille versioni kotisynnytyksestä, ja se loi jo jonkin sortin turvaa. Sairaalasynnytyksestä vastaavan tekeminen tuntuu mahdottomalta... Mulla vain nousee karvat pystyyn koko ajatuksesta. Mut laitan ajatuksen hautumaan. Joka tapauksessahan tässä tulee ainakin doulan kanssa käytyä läpi, miten toivoisin synnytyksen menevän jos joudunkin sairaalaan.

Kuvailemasi tunteet kuulostivat tutuilta. Esimerkiksi tuo, että asia on niin intiimi, että eihän siitä kykene edes puhumaan... Lisäksi mulle nousee tapahtuneesta häpeä, vaikka tiedän, etten ole itse syyllinen. Hirveä työmäärähän tässä on. Toivottavasti lopputulos on hyvä ja kaiken sen arvoinen, niin haluan uskoa!
Joo ja mäkin kai olisin ainakin jonkun terkkarin mielestä varmaan masennuslääkkeiden tarpeessa, tänäänkin aloin itkeä ääneen uimahallin pukuhuoneessa, kun ahdistuksen nouseminen nyt vain ei katso kelloa... Mut musta tuntuu, et näiden itkujen pitää saada tulla. Niiden tukahduttaminen olisi väärin.



7.11.2013

Kuulumisia:
Kävin tänään neuvolalääkärillä, rv 26+3. Pyysin lähetteen pelkopoliklinikalle käsitelläkseni esikoisen synnytystä ja saadakseni sype-merkinnän tietoihini sen pienen mahdollisuuden varalta, että joudun sairaalaan synnyttämään.
Keskustelimme
syistä toiveelleni, ja mainitsin mm. miten pahalta tuntui, että mulle oltiin tehty episiotomia ilman kunnon lääketieteellistä syytä ja että siitä (tai monesta muustakaan asiasta) ei ollut puhuttu ensin. Tuli siinä sitten katkerana haukuttua episiotomiaa ylipäänsä, kun hanat vähän aukesivat. Lääkäri totesi, että joo, onhan tässä ollut viime aikoina jo monia synnytyksiä, joissa episiotomiaa ei ole tarvinnut tehdä... Alkoi myös puolustelemaan, että episiotomialla ehkäistään repeämiä, ym vääriksi osoitettuja väittämiä.
Tuli sellainen olo, että tämäpä oli lohdullista! Toivottavasti pelkopolilla ovat paremmin nykypäivän käsityksessä tuon episiotomia-asian suhteen. Nyt tuntui, että ainakaan sen suhteen lääkäri ei kyennyt ymmärtämään, miksi musta oli tuntunut pahalta, episiotomiahan on ilmeisesti luvattakin tehtynä niin hyvä juttu melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa!
Sype-polin lähetteen kuitenkin sain ja jään odottelemaan soittoa sieltä.

Tehdessäni lähtöä lääkäri yritti aivan ennalta-arvaamatta halata. Mulle nousi salamana ahdistuspiikki ja sain peräännyttyä sanoen, ettei saa tulla liian lähelle. Olikohan hän siis ymmärtänyt kertomastani ollenkaan, että ongelma on pitkälti se, miten arvokkuuteni on viety rikkomalla rajojani (joskin kovakouraisesti ja nöyryyttävästi), tekemällä mulle asioita ilman suostumustani jne.
Hän olisi voinut kysyä halaukseen luvan ensin; en olisi sitä antanut. Ja tässä oli kyse vain halauksesta, ja silti se tuntuu kuin joku olisi yrittänyt tehdä päällekarata.

Jos jo tämänpäiväinen kokemus saa valtavan ahdistuksentunteen pintaan ja mut itkemään kuten nyt, kertoo se kai siitä miten vereslihalla tässä ollaan... Tuntuu että tällaisten tunteiden työstämiseen tarvitsisi kolme vuotta kolmen kuukauden sijaan! Raskautta sis jäljellä suurin piirtein sen verran.

No, jospa edes tää itkeminen puhdistaisi jotain... Toivon ainakin ettei olisi turhaa, ottaa niin voimille.



7.11.2013

XX, Lääkäri painosti sisätutkimukseen kieltäytymisestä huolimatta?! Tosi ikävää, ja missä ronkittavan naisen oman päätäntävallan kunnoitus... Onneksi tämänpäiväinen lääkärini uskoi kerrasta, kun sanoin, etten halua sisätutkimusta.
Erila
istakin suhtautumistapaa on silti aiemmin tullut vastaan myös minulle. Tuntuu hirveän pahalta vieläkin eräs muisto esikoisen raskausajalta. Mulla oli jo gynekologin kanssa keskustellessa sellainen olo, etten halua hänelle avata haarojani. Kun kilttinä tyttönä kuitenkin asetuin tutkimuspöydälle, en meinannut saada tämän jo hieman ikääntyneen mieslääkärin edessä haarojani kunnolla auki. Hän kehoitti aukaisemaan jalkoja enemmän, sain ehkä millin niitä siirrettyä, ja sama toistui. Tämän jälkeen hän näki parhaaksi ottaa jaloistani kiinni ja vääntää ne voimakkaalla, nopealla otteella kunnolla haralleen. Hänelle(kään) ei ilmeisesti tullut mieleen kysyä, onko kaikki ok, pelottaako mua jokin, haluanko sittenkin ettei tutkimusta tehdä jne. Oli varmaan hänelle itselleen helpompi työtapa tuo, jolla toimi.
Hän ei muutoinkaan juuri jutellut oloani rauhoitellakseni, ja vaikka ihan itse yritin alkaa puhumaan säästä, hän ei reagoinut hermostuneeseen piipitykseeni mitenkään. (Vasta myöhemmin sain kuulla, että kyseinen lääkäri on hyvin huonokuuloinen - kiitos vaan neuvolantädille, joka ei ollut tästä etukäteen mitään sanonut.)
Tutkimuksen aikana hän myös kunnolla varoittamatta työnsi sormensa aivan yht'äkkiä peräsuoleeni tunnustellakseen ilmeisesti häntäluuta tai jotakin. Se oli enemmän kuin epämiellyttävää.

Kun kahdeksan kuukautta lapsen syntymän jälkeen sain soitettua neuvolaan puhuakseni saamastani kohtelusta, osastonhoitaja (tms) vain totesi hämmentyneenä, että "X:hän on niin hyvä lääkäri, kyllä siitä on yleensä kaikki aina vain tykänneet" - ja se oli siinä. Vasta myöhemmin olen kuullut, etten ole suinkaan ainoa joka on kokenut tuon lääkärin epämiellyttävänä.

Tänään otin pienen erävoiton itseni kunnioittamisessa, kun tosiaan kieltäydyin sisätutkimuksesta. Lisäksi kieltäydyin painoni mittaamisesta, vaikka aiemmin olen suostunut siihen kiusallisesta tunteesta huolimatta. Hämmentynyt terveydenhoitajaopiskelija vain totesi "ai... aijaa".
Musta siis tuntuu jotenkin nöyryyttävältä ilmoitella omaa painoani th:lle ja että se kirjataan ylös. En kuulu mihinkään riskiraskausryhmään jne, näen peilistäkin ettei mulla ole ongelmaa ainakaan liiallisen painonnousun kanssa, voin seurata painoani tarvittaessa kotona oman vaa'an kanssa jne. Neuvolassa kuitenkin vain totesin, et "no mä en halua näitä painojuttuja", ja se oli siinä. Hah.
Harmi vain, että nääkin omien rajojen vetämiset saa tehtyä vasta nyt, kun ei kivultaan enää edes kykenisi muuhun.

Tuo doula-asia on ihan hyvällä mallilla. Mulla on doula, joka pitää tarvittaessa puoliani varmasti parhaalla tavalla myös sairaalassa, jos sinne pitää lähteä. Varadoula vielä puuttuu. Kyselin varadoulaa Turun ensi-ja turvakodin doulatoiminnasta, ja vastaus oli, että he eivät välitä doulia kotisynnytyksiin. No, tässä on vielä onneksi muitakin mahdollisuuksia... Pitäisi vain alkaa järjestelemään.

Kiitos ihanista viesteistä!


7.11.2013

XX,
Toisaalta suomalaisessa yhteiskunnassa ei tunnuta juuri kasvatettavan ihmisiä oman sisäisen äänen kuunteluun ainakaan mitä tulee terveydenhuollon auktoriteetteihin. Silloin ainoaksi mahdollisuudeksi oppia kuuntelemaan itseään ja pitämään huolta rajoistaan jää itseoppiminen loukatuksi tulemisen kautta.
Mulle ainakin on toitotettu pitkään ja hartaasti eri tahoilla seuraavanlaisia (piilo)viestejä: Lääkäri on jumalasta seuraava. Kaikki on varmasti kaikin puolin huippua sen vuoksi, että meillä on niin hienot tilastot synnytyskuolleisuudesta ym. Kyllä ne siellä neuvolassa/synnärillä tmv tekevät kaiken juuri niin kuin on optimaalista.
Voi mua poloista, kun menin uskomaan näihin mantroihin niin pitkään, vaikka sisäiset hälytyskellot olivat soineet jo jonkin kuukausikaupalla. Kantapään kautta oppiminen on ollut tehokasta, mutta maksanut vuosien ahdistuksen.

On huijattu olo näiden kaikkien hehkutusten - ja sitten niiden kanssa suuressa ristiriidassa olevien kokemusteni jälkeen. Kuka tästäkin sitten ottaa vastuun, ei oikeastaan kukaan. Loppujen lopuksihan se olen mä joka siivoan nää sotkut vollottamalla itsekseni, maksamalla mm. psykologisessa vyöhyketerapiassa käymisestä ja kieriskelemällä unettomana. Voisipa nää tunteet ja arvet siirtää niille ihmisille, jotka ovat ne mulle aiheuttaneet. Miksi mun pitää kantaa niitä, enhän ole niitä ansainnut.

XX,
kiitos ymmärryksestä taas. En rohjennut kirjoittaa, että musta tuntui tuon lääkärikäynnin jälkeen kuin mut olisi raiskattu, mutta sä annoit tällekin tunteelle oikeutuksen kirjoittamalla siitä itse.

Valitettavasti valituksen tekeminen lääkäristä jäi juuri tuolle tasolle, että osastonhoitaja tmv. torjui negatiivisen palautteeni ja mä en sitten haavoittuneena jaksanut tuolloin lähteä asiasta vääntämään sen pidemmälle. No, tässä raskaudessa mun ei onneksi tarvitse kyseistä lääkäriä enää nähdä, koska pyysin päästä toiselle.

Yksi avautuminen vielä: Olin esikoistani odottaessani 19-vuotias ja vaikeassa elämäntilanteessa. Olin epävarma, miten pärjäisin vauvan kanssa, ja mua rohkaistiin puhumaan tunteistani neuvolassa. Odotin saavani neuvoja ja rohkaisua, itseeni uskoa valamista - ja avasin suuni. Tomera kätilö-terveydenhoitaja katsoi mua valppaasti hymyillen ja kysäisi sitten aivan pokkana silmiini katsoen: "No, et sä sitten tota raskaudenkeskeytystä ole ajatellut?" "No, tuota, en..." sain sanottua, ja keskustelu oli siinä.
Yritin uudelleen myöhemmällä käyntikerralla ja sain tismalleen saman reaktion. En muista, mikä raskausviikko tuolloin oli, mutta tod.näk. rajapyykki 12 raskausviikkoa (terveen lapsen abortoinnille) oli jo takana.
Yritin uudelleen kolmannella käyntikerralla, rv 16, vielä puhua vaikeasta tilanteestani ja epävarmuuksistani. Kun kätilö-th taas ehdotti samaan reippaaseen tapaansa raskaudenkeskeytystä, näin, miten vieressä oleva th-opiskelija kiemurteli vaikeana.
"Eihän sitä edes voi tehdä näillä raskausviikoilla enää", sain sanotuksi. "Jaa? No et sä tuota adoptiota ole ajatellut?" Ja keskustelu jäi taas siihen... En hämmennykseltäni osannut vaatia mitään, muthan oli niin pumpattu täyteen sitä odotusta että kyllä ne sitten siellä tekee niin kuin on mulle hyväksi.

Myöhemmin kätilö-th ihmetteli eräällä käyntikerralla, miksi olin niin vaisuna. Sain sanottua, että musta oli tuntunut pahalta, ettei hän ollut yrittänytkään "tukea" mua muutoin kuin tarjoamalla raskaudenkeskeytystä - kolmesti, ja tarjoamalla vielä adoptiotakin. "Aijaa? Mulla käy täällä niin monia perheitä. En voi muistaa, kenelle oon sanonut mitäkin ja kysynyt mitäkin. Mut jos sä haluat, niin voin kyllä kirjoittaa aina ylös, mistä on puhuttu, jos sua loukkaa se että voin puhua samasta asiasta epähuomiossa toistamiseen."
Tässä vaiheessa kipukynnys ylittyi ja puhkesin spontaanisti suureen itkuun. Kätilö-th alkoi pelästyneenä selitellä, että kuule Aino eihän tässä oo siitä kysymys, ettenkö mä uskoisi suhun äitinä, sustahan tulee hyvä äiti, en epäile sitä ollenkaan! Jostain kumman syystä tää ei tuntunut musta enää uskottavalta...
Loppuraskauden ajan neuvolakäynnit olivat kiusallisia ja vaisuja. Ymmärsin tulleeni loukatuksi, mutta en rohjennut valittaa saamastani kohtelusta tai pyytää saada toinen työntekijä silloisen tilalle.

Kun soitin neuvolaan lapsen ollessa kahdeksan kuukauden valittaakseni niin kätilö-th:sta kuin neuvolalääkäristäkin, jo aiemmin mainitsemani osastonhoitaja/-päällikkö tms kauhistui kätilö-th:n käytöksestä. Mutta tämä oli jo vaihtanut työpaikkaa toiselle paikkakunnalle, ja asian käsittely jäi siihen. Meniköhän sekään nyt ihan oikein?

Mietin tänään, miltä tuntuisi tavata näitä eri ihmisiä kasvokkain vuosien jälkeen. Mitä heille sanoisin? Haluaisinko edes tavata? Eivät he mua enää muistaisi. Ja jos vuorovaikutustaidot ovat olleet tuota luokkaa, he tuskin osaisivat ottaa tunteitani vastaan. Silti... Tuntisivatkohan he edes vähän syyllisyyttä, jos näkisivät edessään naisen, joka itkee vielä vuosia tapahtuneen jälkeen? Vai pidettäisiinköhän itkuani vain merkkinä henkilökohtaisista ongelmista, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa? Olisikohan 25-vuotias jo vähän uskottavampi, kun se 19-vuotias ei ilmeisesti ollut, vai pitäisiköhän odottaa vielä vaikka kymmenen vuotta lisää?

Siinä illan avautumiset. Vauvaparka, alkaa potkimaan mun itkiessäni, saanee aika hyvät annokset stressihormoneita. Voi anteeksi pieni kun en haluaisi sulle tätä pahaa oloani välittää...


7.11.2013

XX,
Kiitos, haluan itsekin uskoa voivani saada parantavan synnytyksen, ja usein siihen ihan uskonkin!

Välillä kokemukset vain tuntuvat niin raskailta, että epätoivo meinaa saada otetta. Mä kun haluaisin saada käsiteltyä nämä tunteet pois kiusaamasta jo ennen seuraavaa synnytystä. Pelkään, että ne voivat muutoin häiritä sitä, minkä seurauksena jotakin menee pieleen ja homma päätyy taas muutoin kuin toivotulla tavalla.
Toisaalta voisikohan olla, että synnytyshormonit sulkevat pois nuo vanhat traumat? Että voinkin upota ihanaan synnytysregressioon ja kokea hienon, parantavan synnytyksen vanhan koetun unohtuessa siksi aikaa?
En halua tuudittautua ajatukseen täysin, muutoinhan voisin käydä yhtä hyvin hakemassa mielialalääkkeet ja olla doupatun iloinen odottaja. Toisaalta tekisi mieli lohdutella itseään, että ei ehkä haittaa jos en kaikkea sotkua ehdikään käsitellä täydellisen loppuun ennen lapsen syntymää. Että se voi silti mennä niin kuin toivoisin.

XX, allekirjoitan kaiken, mitä nyt että en onneksikaan oikein osaa syyttää itseäni tapahtuneesta. Siinä vaiheessa taas en vielä ole, että voisin antaa anteeksi muille. Toivon mukaan vielä myöhemmin siihenkin pääsen.

Kirjoittelen tänne varmaan vielä jatkossakin kuulumisia ja ajatuksia. Olen edelleen valtavan kiitollinen ihanista, myötätuntoisista sanoistanne ja ylipäänsä siitä, että kokemuksiani ei ole lytätty. Sitä on tullut niin araksi; ensin on tullut huonosti kohdelluksi, ja sen jälkeen kun on yrittänyt puhua tunnoistaan esim. miesystävän, ystävien tai neuvolan henkilökunnan kanssa, voi saada kokemuksilleen jopa lyttäämisen. Joka tapauksessa useinkaan ei saa sellaista ymmärrystä jota tarvitsisi, se tuntuu olevan kuin harvinainen jalokivi - ja läsnä täällä!

Nyt hyvää yötä.



8.11.2013

Kylläpä taas lämmittää myötätuntunne mieltä! Sen verran on pakko kuitenkin lisätä, että nämä konkreettisemmin kuvailemani kokemukset ovat vielä sitä luokkaa, josta kykenee avautumaan... Synnytys sitten taas omaansa.

Mullakin kiehahti tuon jälkitarkistusasian suhteen. Olin siinä luulossa, että jälkitarkastuksessa on pakko antaa itseään ronkittavan, tai muutoin ei saa jotain tukea. No minähän sitten itkin ahdistuksesta koko tutkimuksen ajan ja ennen ja jälkeen siitä huolimatta, että gyne oli ihan mukava. Mut kun ei se ollut enää siitä kiinni...

Kunpa sitä olisi ylipäänsä ollut tietoisempi omista oikeuksistaan. Vaikka neuvolasta muilta vastaavilta tahoilta sai paljon informaatiota, missään ei koskaan juuri kerrottu mun oikeuksistani asiakkaana ja äitinä. Enemmänhän se oli vain sitä "sinua kohdellaan tilanteessa kuin tilanteessa juuri niin kuin juuri sinulle ja vauvallesi on parasta" -huijausta ja teknistä lätinää lääketieteellisistä toimenpiteistä. Kukaan ei kannustanut omaan aktiivisuuteen juuri missään.

Mua on myös jo etukäteen ahdistanut jälkitarkastuksen sisätutkimus, joten kiitos siitä tiedosta, ettei se olekaan pakollinen tukien vuoksi ainakaan! Yksi kivi sydämeltä taas poissa.

XX,
Joo, melkoista yhteiskunnallista debattiakin olen oman pääni sisällä ja ystävien kanssa tässä viime aikoina käynyt. Neuvola ja synnäri eivät ole ainoita tahoja, jossa en ole tullut kuulluksi ja kohdatuksi. Ja jos itse olisinkin esimerkiksi kilttiyttäni ja helppouttani saanutkin päähäntaputtelua, on tullut nähtyä, miten toisia on kohdeltu.
Oletko muuten opeopiskelijana törmännyt tällaiseen projektiin? http://turunvapaakoulu.blogspot.fi Toiminta on vielä päivähoitoikäisten tasolla, mutta mun lapseni on tuolla. Ihan parasta. Kannattaa tutustua!

XX,
olen myötätunnolla lukenut sun kokemuksestasi ja tunnoistasi, ja ihaillut viisaasti muotoilemaasi tekstiä. On hienoa nähdä toinen samassa tilanteessa oleva nainen, joka on päättänyt tuomita saamansa kohtelun, käsitellä traumansa ja vaatia parempaa! Tulee jotenkin oikeutetumpi olo tälle omallekin prosessille.

Kirjoitit saman kokemuksen kuin minä, mutta selkeämmin: "ensin tulee kohdelluksi hoitohenkilökunnan taholta huonosti ja kun siitä yrittää puhua ja helpottaa omaa oloaan, tulee uudelleen ylikävellyksi. Tilanne tuntuu vain toistuvan ja toistuvan ja toistuvan. Ja traumatisoituneen naisen reaktioita pidetään usein yksinomaan tuon naisen ongelmana, jonain mystisinä henkilökohtaisina heikkouksina, vaikka kyse on oikeasti paljon laajemmasta asiasta". Helpottavaa pelkästään jo sekin, etten ole ainoa tämän tunteeni kanssa.

Lisäksi tästä kirjoittamastasi kuvauksesta tuli mieleen melko tuore uutinen tutkimuksesta ( http://suomenkuvalehti.fi/... ), jossa selvitettiin suomalaissotilaiden psyykkiseen oireiluun suhtautumista sodan aikana ja jälkivuosina. Nyt menee jo aika kauas, mutta! Lyhyesti sanoen, jos joku "tärähti" rintamakokemustensa vuoksi, sitä pidettiin hänen omana heikkoutenaan ja häpeänään. Kysehän ei ollut sodan mielipuolisuudesta tai epäinhimillisyydestä.
Mietin, milloin tällainen ymmärrys voisi ulottua myös moniin muihin traumatisoituneihin ryhmiin, vaikka nämä ovatkin traumatisoituneet hiljaisemmin ja yhteiskunnalta huomaamattomammin.
Olihan esimerkiksi vähän aikaa sitten oli Hesarissa juttua 60-luvun lastensuojelusta. Siinäkin osattiin jo ymmärtää, että tuolloinen käytäntö mm. lastenkodeissa oli usein epäoikeudenmukainen ja traumatisoiva.
Mut kuka vielä lohduttaisi Nyytiä ja kuulisi edes menneiden vuosikymmenten naisia synnytystarinoidensa kanssa?
Entä miksi epäoikeudenmukaisuuksien myöntäminen tuntuu tapahtuvan vasta vähintäänkin 50 vuotta tapahtuneen jälkeen? Sitä ennenkin voi tapahtua muutoksia, mutta kukaan ei voi silti suoraan sanoa pitkään aikaan, että toimintamallit ovat olleet epäinhimillisiä. Tämä jarruttaa muutosta omalta osaltaan.

Siinä yhteiskunnallista pajatusta teille.

Juttelin muuten tänään naisen kanssa, joka on saanut lapsensa v. 1974 ja 1981. Kuulemma molemmissa oli sama käytäntö: selinmakuulle, ei kivunlievitystä, välilihanleikkaus, siinä se.
Utelin, puhuttiinko tällaisista kokemuksista edes synnyttäneiden äitien kesken. Ei kuulemma. Miksi ei? kysyin. Naisen oli selkeästi jotenkin vaikea vastata. Ei siksi, että asia olisi ollut ilmeisestikään kiusallinen. Hän vain tuskin oli koskaan miettinyt sitä.
Lopulta hän vastasi, että siihen aikaan sitä vain ajatteli, että niin se touhu menee, ja siinä se. Tunteilla ei ollut sijaa. Sitä elettiin tehden, ei tuntien, perustyytyväisenä kuitenkin kai. Vähän sellaista mekaanista meininkiä, mut elämä nyt oli sellaista. Eikä se vaikuttanut olevan hänestä mitenkään kummallista.

Jäin miettimään tätä keskustelua hämmentyneenä. Oliko nainen oikeasti niin pokkana näiden asioiden suhteen kuin miltä se näytti, vai vain pahasti tunnelukossa?
Samalla tulee mieleen teoriat siitä, miten käsittelemättömät tunteet siirtyvät sukupolvelta toiselle muodossa tai toisessa niin kauan, kunnes ne on joku käsitellyt ja katkaissut kierteen. Traumaattinen synnytyskokemus nyt ainakin voi vaikuttaa varhaiseen vuorovaikutukseen, jos ei muuta.

Musta tuntuu, että synnytykseni on kyllä vaikuttanut koko aikaan lapseni kanssa tähän asti. Siksi nyt, viiden ja puolen vuoden jälkeen, on jo korkea aika käsitellä näitä asioita! Tunnen itseni onnekkaaksi saadessani tämän mahdollisuuden, niin raskasta kuin kaikki onkin.



8.11.2013

Mä olen myös miettinyt seksuaalikasvatusta peruskoulussa. Se noudatti tavallaan aika samaa kaavaa kuin synnytysvalmennus neuvolassa: Tässä tapahtuu näin ja näin, penis vagina plaa plaa. Ehkäisymallit: kumi, kortsu. Kattokaa ettette tuu vahingossa raskaaksi tai saa tautia. Loppu.

Jossain vaatimattomassa sivulauseessa taidettiin mainita, et jos ei sitten haluu, niin ei oo pakko, mutta se upposi kaiken tuon muun alle. Voi kun siitä omien ja toisen rajojen kunnioittamisesta ja tunteista ylipäänsä olisi voinut pitää vaikka kymmenen oppituntia sen yhden lauseen sijaan!! Mulle ainakin jäi sellainen olo, että joo tämmöistä tää nyt on, ja siihen vielä päälle yleinen ilmapiiri jne. Kun ensimmäinen poikaystävä painosti seksiin ja jankkasi, ei siinä kauhean kauaa osannut pistää vastaan, vaikka tuollainen käytöshän olisi oikeuttanut pikemminkin eron ottamiseen.
Voi luoja miltä sähläämiseltä ja alistamiselta olisin voinut välttyä, jos vaikka seksin harrastamisen olisi aloittanut vasta sitten kun se oikeasti tuntuu itsestä hyvältä ja oikealta.

Olihan sitä toki jo kotona jäänyt paitsi siitä ymmärryksestä, että olen arvokas, mulla on oikeus rajoihini ja että mua pitää kohdella hyvin. Kaikesta ei voi syyttää vain yhteiskunnan instituutioita, mutta paljosta voi. Ja tällä hetkellä mun toipumisprosessissani katkeruus ja viha huokuu just näitä tahoja kohtaan.