Lueskelin tänään vähän kirjoja ja katsoin pari kaunista synnytysvideota. Ne avasivat mulle naiseuden voimaa. Jotenkin tuntuu kuin opettelisi ympyrää piirtämään, niin uusi asia tää mulle on - ja kolmen kuukauden päästä pitäisi synnyttää, huh.
Aiemmin sellaista naiseuden hehkutusta on hiljaa mielessään pitänyt lähinnä ämmien kotkotuksena, samoin kai kuten vaikkapa aktiivisen synnytyksen juttuja. Sitä on ollut niin kasvatettu jonnekin tekniseen ajatusmaailmaan, jossa herkkyydelle, inhimillisyydelle ja yksilöllisyydelle ei ole tilaa.
Aiemmin olisin tuntenut hirveää myötähäpeää, jos olisin nähnyt synnytysvideon, jossa nainen käyttää synnytyslaulua tai ääntelee muutoin jostain hyvin syvältä, sisältä ohjautuen. Että kehtaakin mouruta tuossa kuin joku surkea katinronkale ja vielä ladata näyn kaiken kansan nähtäväksi! Eikö se nyt yhtään HÄPEÄ?! Alapääkin venyy ja paukkuu, rumaa kateltavaa, kyllä sietäisi hävetä!

Tänään kykenin jo vähän paremmin ymmärtämään ja asennoitumaan tuollaiseen "noloon mouruamiseen". Samalla ymmärrän, miten valtava luonnon ja naiseuden voima siellä on takana, ja miten mua rehellisesti pelottaa ja ahdistaa se voima. Heittäytyä sen vietäväksi on vielä pelottavampaa. Mä haluan kontrolloida kaikkea! En halua olla nolo tai "mouruta"! Sitä paitsi jos annan toisen nähdä musta tällaisen inhimillisen puolen, kuten itkun tai synnytyslaulun, sehän voi vaikka halventaa mua ihan niin kuin itse olen mielessäni halventanut niitä toisia. Synnytyksessäkin koen tarvetta olla kuin siveellinen edustusvaimo hienoston teekutsuilla, pitää pokerinaama, puhua enemmänkin muodollisesti ja ylipäänsä äännellä tavallisella äänensävyllä ulosantiani kontrolloiden.

Miksi en ole kyennyt vuosikausiin itkemään kunnolla, joinakin vuosina en ollenkaan? Siksi, että etenkin lapsuudessani ja nuoruudessani olen saanut vähintäänkin kuvainnollisesti turpaani, tai yksinkertaisesti tullut ignooratuksi, jos olen osoittanut herkkää puoltani, omia tarpeitani, inhimillisyyttäni jne. Olen saanut olla tarvitseva korkeintaan tietyin tarkoin ehdoin. Viime synnytyksessäkin keskityin lähinnä kannattelemaan silloista miesystävääni, jottei hänen olisi kiusallista olla läsnä niinä parina viimeisenä tuntina kuin hän synnytyksessäni oli.
Multa on viety todennäköisesti jo varhain oikeus tulla kohdelluksi arvokkaana, olen kasvanut sen mukaan ja alkanut alitajuisesti toimia sen mukaan.
Nyt mun pitäisi osata terveen itsekkäästi pyytää ja sitä sun tätä doulaltani ja kätilöltäni. Jopa se on hankalaa. Lisäksi pitäisi ensinnäkin osata kuunnella omia tarpeitani ja uskaltaa toimia niiden mukaan ajattelematta muita. Jopa luotettavien ihmisten nähden tuntuu pelottavalta olla "paljas" - äännellä, jos se tuntuu itsestäni hyvältä, tehdä vaikka maja ja ryömiä sinne kuin lapsi, jos siltä tuntuu, inistä, huohottaa, huutaa, itkeä - mitä nyt ikinä voisinkaan haluta tehdä.

Mulla on käynnissä oppiminen vuosia selkäytimeeni taottujen väärien ajatus- ja toimintamallien kitkemiseksi ja uusien sisäistämiseksi. Eihän aika toki lapsen syntymään lopu, mutta tuntuu, kuin loppuisi kuitenkin... Haluaisin olla voimakas, ehjä, häpeämätön ja terveellä tavalla ylpeä sekä itsekäs synnyttäjä. Jotta sellaista voisi olla kaikkein herkimpänä ja haavoittuvimpana hetkenään, tuntuu että pitäisi olla valmis muutenkin. Toimia edellä kuvailemallani tavalla synnyttäessä tuntuu tällaisen eheytymis- ja oppimisprosessin lopputyöltä! Mutta ehkä siitä tuleekin osa prosessia ja prosessin vauhdittaja. Mussa elää samanaikaisesti toivo ja pelko.